tiistai 1. heinäkuuta 2014

Valossa

Hei kaikki!

Vuosi on vierähtänyt ja tiekirkko taas avannut ovensa. Koska minulla on tänäkin kesänä ilo olla rakkaan kirkkoni oppaana, jatkan tietenkin myös blogikirjoittelua. Toivon, että viihdyt tekstieni äärellä, ehkä oivallat jotakin tai intoudut vaikkapa poikkeamaan kirkossa minua katsomassa! Nokian kirkon ovet ovat tänä kesänä auki arkisin klo 11 - 17 elokuun puoleen väliin asti. Tervetuloa!

Tänä kesänä tiekirkoista pyydettiin kirjoittamaan jonkinlaisia tarinoita. Oma kirjoitukseni oli tunnelmoiva sunnuntaikokemus, jonka tarkoitus oli myös kevyesti esitellä kirkkoa ja sen ympäristöä. Ajattelin, että sillä tekstillä olisi hyvä avata myös uusi blogikauteni, joten tässä se tulee (pikkuisen muokattuna versiona):


Valossa
Sunnuntaiaamu, lintujen laulu, kevätauringon lämpö harteilla. Kuljen Viikin harjun laella kohti kirkkoa puiden varjossa, myötätuulessa. Tiedän, että Jeesus on minua vastassa.

Rapatun kirkon keltaiseksi maalattu puutorni näkyy kauas. Sen nähdessään tietää aina olevansa lähellä kotia. Sen suojassa suuri kello kutsuu ihmisiä kirkkoon. Minutkin. Tänäänkin.

Matkallani kuljen hautausmaan lävitse. Vanhimmat haudat ovat melkein kahdensadan vuoden takaa. Pieni pala nousee kurkkuun, ei niinkään surusta vaan kunnioituksesta. Täällä lepäävät vieretysten suurten aatelissukujen herrat ja rouvat, sankarivainajat sekä minun tavalliset, rakkaat isoisovanhempani.

Perillä kuljetan katsettani maasta kirkon kylkiä pitkin kaikkein korkeimpana kurkottelevaan ristiin asti. Näen, miten iloisesti Vihnusjärvi kimaltelee kirkon takana. Tässä maisemassa Jumalan luomiskauneus ja ihmiskäden taidokas rakennusjälki yhdistyvät erottamattomaksi kokonaisuudeksi. Seisahdan hetkeksi katselemaan, hengittelemään.

Raotan kirkon raskasta ulko-ovea ja pujahdan sisään. Kirkkosalin ovella minut toivotetaan hymyillen tervetulleeksi. Otan virsikirjan ja istuudun kirkon etuosaan. Pehmustettu penkki tuntuu mukavalta kävelymatkan jälkeen. Kurkistan kelloa: vielä viisi minuuttia messun alkuun.

Unohdun hetkeksi tuijottelemaan kirkon sinistä kattokupolia. Se on suuri ja kaunis, muistuttaa tähtitaivasta. Katseeni siirtyy katosta alttarille. Ihastelen suntion tekemää kukka-asetelmaa ja seurailen leikkisästi lepattavaa kynttilän liekkiä.

Kohotan katseeni alttaritauluun. Siinä Jeesus on ristillä ihmisten ympäröimänä. Mietin, mitä hahmojen mielessä tuolloin liikkui. Mitä ajatteli ristin juureen vaipunut nainen, mitä kuolevaa miestä tuijottava sotilas, mitä toisiin risteihin naulatut rikolliset? Entä mitä mietti Jeesus itse? Maalauksessa Jeesus näyttää niin kauniilta, melkein levolliselta, ja taivainen kirkkaus saa hänen valkean ihonsa hehkumaan.

Mieleeni nousee alakerran kirkkomuseossa esillä oleva karkeasti puusta veistetty ja ronskisti veriseksi maalattu krusifiksi, joka joskus on ollut Suoniemen kirkon alttariseinällä. Sama tilanne näyttää siinä niin erilaiselta, niin brutaalilta. Olen onnellinen siitä, että minä saan tänään katsella tuota kaunista Jeesusta. Hän voitti omat kipunsa ja on tänään täällä hoitamassa minun kipujani. Hän iloitsee kanssani Jumalan ylitsevuotavasta, voittamattomasta rakkaudesta.

Havahdun ajatuksistani, kun urut alkavat soida. Avaan virsikirjan ja selvitän kurkkuani. Seurakunnan mukana alan laulaa: "Pilvimuurista valo välähtää." Tässä istuessani minä tunnen sen valon hiipivän kasvoilleni ja sydämeeni. Rukoilen hiljaa, että se valo lämmittäisi myös muita tähän kirkkoon, minun kotikirkkooni, astuvia. Ehkä minun rukoukseni saa jonain päivänä toteutua sinussa.

 

2 kommenttia:

  1. Niin kauniisti kirjoitettu! Sinulla on lahja sanoittaa kokemasi :) Tunnistan niin nuo tunnelmat omilta opas- ja suntiovuosiltani. Siunattua kesää sinulle rakkaaseen kirkkoon <3

    VastaaPoista