Pesunkestävä puhdistus

Daniel Risingin tekemä kastemalja vuodelta 1801. Malja on ollut käytössä Suoniemen kirkossa, mutta nykyisin se löytyy kirkkomuseostamme.

Nykyään Nokian kirkossa käytössä oleva kastemalja.

Kutsun kastetta mielelläni pesunkestäväksi puhdistukseksi. Kasteen lahjaa ja vaikutuksia ei kukaan tai mikään voi ottaa meiltä pois. Sitä ei voi mitätöidä, eivätkä otsaamme ja rintaamme piirretyt ristit haalistu.

Puhdistuksena kaste viittaa siihen, että kasteessa synnin lika pestään meistä pois. Ei kaste tietenkään tee meistä kristityistä yhtään vähemmän syntisiä kuin kenestä tahansa muusta, mutta synti ei tahraa meitä samalla tavoin.

Raamatussa sanotaan, että kaikki jotka ovat Kristukseen kastettuja, ovat pukeneet Kristuksen yllensä. (Gal. 3: 27) Kun Jumala siis katsoo meihin, hän ei suinkaan näe saastaista syntistä vaan kalleimman aarteensa, rakkaan poikansa. Siksi hänen katseensa ei ole vihainen tai tuomitseva, vaan se hyväksyy, hellii ja huolehtii. Kasteessa synnin palkka vaihtuu kuolemasta ansaitsemattomaan rakkauteen.

Rukous:

Jumalani,

sinulta minä sain elämän.

Ennen kuin edes ymmärsin kysyä, kuka sinä olet,

olit jo merkinnyt minut omaksesi

ja naulannut ristiin kaikki pahat tekoni,

 niin menneet kuin tulevat.

Isä,

minä en ymmärrä, miksi sinä halusit ottaa minut lapseksesi,

mutta minä kiitän sinua siitä.

Sinun silmiesi alla minä olen turvassa ja minun on hyvä olla.

Minä vain toivoisin, että osaisin nähdä itseni niin kuin sinä minut näet,

että aina ja kaikkialla minä muistaisin:

sinun silmissäsi minä olen kaunis.

Aamen.



Kristuksen kohtaamisesta



Kuvassa V. R. Rautalinin kuparinen reliefi vuodelta 1937. Kuva esittää Jeesusta kädet levällään, ja sen alle on kaiverrettu teksti: ”Tulkaat minun tyköni kaikki.”

Kuvan reliefi sijoittuu Nokian kirkossa alttarikaiteen keskelle. Siinä se ikään kuin ottaa ehtoolliselle tulijat avosylin vastaan. Kuvan teksti muistuttaa Jeesuksen sanoista, jotka pappikin usein lausuu kutsuessaan seurakuntalaiset ehtoolliselle: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” ( Matt. 11: 28 )

Ehtoollisella alttarin ääressä kohtaamme Jeesuksen paitsi kuvissa myös konkreettisesti leivässä ja viinissä. Joskus voikin olla vaikeaa tietää, miten Jumalaa pitäisi lähestyä: nöyrästi pää painuksissa, ilosta hyppien vai vain rohkeasti omana itsenään? Samaa pulmaa pohdiskelee myös seuraava Kaisa Raittilan runo:

Taivasvarkaissa

Mummoni pukeutuu mustiin,

äitini ei pidä itseään riittävän pyhänä.

Minä tulen alttarillesi kengät kurassa ja katselen,

miten näkymättömiin muuttaneet rakkaani

polvistuvat samaan pöytään.

Tämän ohikiitävän hetken

minä varastan taivasta.

 (Sanktus – Rippikoululaisen kirja. Kirjapaja. 2002)

Runon puhujan asenteessa on kristillisestä näkökulmasta jotakin valtavan esimerkillistä. Hän ei yritä kelvata Jumalalle muttei myöskään rankaise itseään omasta syntisyydestään. Hän luottaa armoon ja iloitsee Jeesuksen lahjasta, vapaudesta kohdata Vapahtaja omassa vajavaisuudessa.

Älä siis epäröi. Kristuksen luokse saat tulla sielu ja kengät kurassa, rikkinäisenä ja riittämättömänä. Jeesus odottaa sinua, kutsuu sinua, rakastaa sinua. Jeesuksen syli on avoinna juuri sinulle.



Taivaan sylissä

                                         Kuvassa kirkon tähtitaivaskatto

Nokian kirkon kattokupoli muistuttaa tähtitaivasta. Se symboloikin taivasta ja riemuitsevaa seurakuntaa. Katon sininen syvenee ylemmäs siirryttäessä, mikä kuvastaa ilon lisääntymistä lähempänä Jumalaa.

Katon katseleminen vetää väkisinkin hiljaiseksi. Korkeimmillaan 20 metrin korkeudella kaartuva katto pakottaa pysähtymään oman pienuuden ja Jumalan suuruuden edessä. Katto muistuttaa minua Psalmista 8: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” ( Ps. 8: 4 – 5 )

Usein minä ihmettelen sitä, mitä kaikkivaltias Jumala oikein näkee ihmisen kaltaisessa olennossa. Maailmankaikkeuden mittakaavassa ihminen on melkoisen pieni ja heiveröinen, mitäänsanomaton. Mutta ehkäpä onkin niin, että juuri meidän heikkoutemme vetää Jumalan rakkautta puoleensa aivan samoin kuin pikkuinen lapsi herättää isommissa ihmisissä hoivaamisen halua. Jumala tahtoo olla meidän sankarimme, meidän taivaallinen Isämme, joka taivaan tavoin sulkee pienimmänkin ihmisen siunaavan syleilynsä suojaan.