Iankaikkinen rakkaus

Kesä alkaa olla lopuillaan, tiekirkko sulkee ovensa ja blogi hiljenee. Tähän kirjoitukseen olen vielä poiminut kolme taideteosta kirkkomme kauniilta alttarilta. Ne saavat muistuttaa meitä siitä, että Jumala itse maksoi kalleimman hinnan, jotta me saisimme elää ja rakastaa ikuisesti. Meidän Jumalamme on elävä ja väkevä, edes kuolema ei voi erottaa meitä Hänen rakkaudestaan.

Raamattu sanoo: ” Juuri siinä Jumalan rakkaus ilmestyi meidän keskuuteemme, että hän lähetti ainoan Poikansa maailmaan, antamaan meille elämän. Siinä on rakkaus – ei siinä, että me olemme rakastaneet Jumalaa, vaan siinä, että hän on rakastanut meitä ja lähettänyt Poikansa meidän syntiemme sovitukseksi. Rakkaat ystävät! Kun Jumala on meitä näin rakastanut, tulee meidänkin rakastaa toisiamme. Jumalaa ei kukaan ole koskaan nähnyt. Mutta jos me rakastamme toisiamme, Jumala pysyy meissä ja hänen rakkautensa on saavuttanut meissä päämääränsä.”  ( 1. Joh. 4: 9 – 12 )

Nokian kirkon alttaritaulu, joka kuvaa Jeesusta ristillä.

Taulu on vuodelta 1907, ja sen on maalannut Felix Frang.

Sun ristis luo johtaa tänään askeleeni.
Käsin sidotuin kaipaan vapauteen.
Eessäs pieneks kasvaa saan, tuntea uudestaan
jälleen rakkautes parantaa.

Miks vaikeaa on tulla eteen puisen ristin?
Kai se todistaa: epäonnistunut oon.
En voi sanoa enempää. Elämäni käsiis jää.
Tyhjänä ei osaa rakastaa.

Sun jälkesi johtakoon mun askeleeni.
Alla ristin varjon painan alas pään.
Sydämen syviin rämeisiin, kokemuksiin kipeisiin
valosi vielä loistakoon.

Herra johda, vaikka mun tieni kulkis minne.
Johda silloinkin, kun en jaksa yrittää.
Silloin, kun mä heikko oon, johdatukses jatkukoon.
Koko elämän sun käsiisi jätän.

( Bass’N Helen: Taisteluni )



V. R. Rautalinin kuparireliefi vuodelta 1937. Teos kuvaa naisia ja enkeliä tyhjällä haudalla pääsiäisaamuna. Kuvan alla on teksti: ”Ei hän ole tässä, hän nousi ylös. ”

    

Rukous

Rakas Jumala,

ole minulle rakas ja pidä minut rakkaanasi

että minä alati muistaisin,

miten rakkauteen sisältyy kipu ja kärsimys

ja kuolema

ja totuuden epäily ja haudan tyhjyys,

niin kuin ne sisältyvät pääsiäiseen.

 

Anna että ne toteutuisivat minussa

niin kuin sinä tahdot

ja niin kuin pääsiäinen toteutuu keväässä,

elämä kuolemassa ja kuolema elämässä.

 

 Anna että Kristuksen hauta olisi minulle tyhjä

niin kuin pääsiäisen luonto on tyhjä

ja lupausta täynnä

hänelle joka näkee ja uskoo.

 

 Anna että uskoisin ja lujasti luottaisin

Sinuun,

näkymättömään

ja pitkään pääsiäiseen.

 ( Jukka Kemppinen: Pääsiäisrukous. Kotien rukouskirja. Lasten Keskus Oy. 1991 )   

                           

Lennart Segerstrålen lasimaalaus

”Kuoleman kukistaja” vuodelta 1937.

”Älä pelkää. Minä olen ensimmäinen ja viimeinen, iäti elävä. Minä olin kuollut, mutta nyt minä elän, elän aina ja ikuisesti. Minulla on kuoleman ja tuonelan avaimet.” ( Ilm. 1: 17 – 18 )



Ajasta iankaikkiseen





Tottijärven vanhassa kirkossa 1600-luvulla käytössä ollut tiima- eli tuntilasi.



 

1700-luvulla Pirkkalan vanhaan kirkkoon hankittu tiimalasi,

joka myöhemmin siirrettiin Nokian kirkkoon.



Tiimalasin käytännöllinen tehtävä kirkossa oli mitata saarnan pituutta. Lisäksi valuvan hiekan oli tarkoitus muistuttaa yleisestä ajan kulumisesta ja elämän lyhyydestä.

Aika kuluu arvaamatta,

valuu tyhjiin huomaamatta.

Temppelimme sortuu,

katse asettuu.

Huuto hiipuu hiljaisuuteen,

elon ilta aamuun uuteen,

ja maailmassa kaikkein suurin

tulee vastaan hymyhuulin.

Aika kuluu arvaamatta,

valuu tyhjiin huomaamatta.

Silmäkulma kostuu,

taivas maahan kurottuu.

"Herra, anna minun muistaa, että elämäni päättyy, että päivilleni on pantu määrä. Opeta minua ymmärtämään, kuinka katoavainen minä olen! Vain kourallisen päiviä sinä annoit minulle, elämäni on sinun silmissäsi kuin ohikiitävä hetki. Vain tuulenhenkäys ovat ihmiset, kaikki tyynni."

(Ps. 39: 5 - 6)

Laupiaan lahja



Kuvissa Nokian kirkossa vuodesta 1886 lähtien käytössä olleen
ehtoollisviinikannun yksityiskohta, ristin ympärille käpertynyt karitsa
Raamatun päällä. Nykyisin myös tämä aarre löytyy kirkkomuseostamme.





Mieti sellaista hetkeä, kun olet saanut lahjan, ja tunnustele tuntemuksiasi sillä hetkellä. Olit varmaan iloinen, ehkä myös hieman yllättynyt ja hämilläsi. Mutta ilon rinnalle saattoi pian nousta vaivaantunut syyllisyys: olisi pitänyt itsekin ymmärtää hankkia jokin lahja. Noh, ensi kerralla muistat sitten tuoda jonkin, mieluiten suunnilleen samanarvoisen, vastalahjan.

Jeesus on Jumalan karitsa, uhrilahja, jonka turvin me saamme uskoa syntimme anteeksi annetuiksi ja tulla Jumalan tykö kaikkine virheinemme. Jumalan lahja, ikuinen elämä taivaan kodissa, on niin mittaamattoman suuri, ettei ihmisellä kerta kaikkiaan ole antaa vastalahjaksi mitään, mikä tasoittaisi tilit. Minkään valtakunnan videopelit, hierontalahjakortit, saunasetit tai ulkomaanmatkat eivät riitä.

Kyseessä ei kuitenkaan ole vaihtokauppa, johon lahja nykyisin usein sekoitetaan. Raamattu sanoo: ”Mutta henkeään ihminen ei voi lunastaa, ei hän voi käydä kauppaa Jumalan kanssa. Elämän lunnaat ovat liian kalliit, ne jäävät iäksi maksamatta.” (Ps. 49: 8 – 9)

Jumala ei siis odotakaan vastalahjaa vaan toivoo meidän vain iloitsevan antamastaan lahjasta ja ottavan sen käyttöön. Se ei saa jäädä kaapin ylähyllyn peränurkkaan pölyttymään, vaan sen pitää saada valaista arkeamme ja kirkastaa juhlaamme. Jeesukselle kuuluu kunniapaikka elämässämme.

Vain jumalaton voi olla työtön

Lennart Segerstrålen lasimaalaus vuodelta 1937.
Maalauksen nimi on ”Taivaan äänet”,
 ja sen alalaitaan on kuvattu kumitehtaan työntekijöitä valssiensa ääressä.



Taivaan äänet –maalauksen luonnos



Taivaan äänet -maalauksen ja sen nimen vuoropuhelu ei ensi näkemältä oikein tahtonut aueta minulle, mutta sitten muistin erään tarinan, johon se sopii hyvin. Tarina menee näin:

”Kun Joona kuoli, hän tuli hyvin viehättävään paikkaan, jossa mukavuus ja kauneus ympäröivät häntä. Yhtäkkiä valkeaan pukeutunut hahmo ilmestyi hänelle ja sanoi: ’Sinulla on oikeus saada mitä ikinä haluat: mitä tahansa ruokaa, nautintoja, huveja.’ Ilahtuneena Joona teki kaikkea, mistä hän oli elämänsä aikana unelmoinut, mutta monen nautinnollisen vuoden jälkeen hän kyllästyi ja etsi valkeaan pukeutuneen hahmon käsiinsä. ’Olen jo tehnyt kaiken, minkä halusin’, hän sanoi. ’Nyt minä tarvitsen jotakin työtä, jotta tuntisin itseni tarpeelliseksi.’

Valkeaan pukeutunut hahmo vastasi: ’Olen todella pahoillani, mutta tämä on ainoa asia, jota en voi sinulle hankkia. Täällä ei ole työtä.’

’Ettäkö viettäisin ikuisuuden kuollen yksitoikkoisuuteen? Paljon mieluummin olisin helvetissä!’ huudahti Joona.

Valkeaan pukeutunut olento tuli näkyviin ja kysyi matalalla äänellä: ’Missä sinä luulet olevasi?’”

Tämän tarinan näkemys helvetistä ei ehkä aivan vastaa perinteistä kristillistä käsitystä, mutta tarinassa on silti selkeä sanoma: ihminen tarvitsee työtä tunteakseen itsensä tarpeelliseksi ja ollakseen onnellinen. Kaiken maailman huvituksetkaan eivät voi poistaa tyhjyyden tunnetta, jos ihminen tuntee itsensä turhaksi.

Tällä hetkellä työttömyys ravistelee useita ihmisiä ja perheitä. Moni masentuu jatkuvaan työn hakemiseen ja toistuviin kieltäviin vastauksiin. Hyvin helposti siinä alkaa myös syyttää itseään ja kokea, ettei enää kelpaa mihinkään, ettei omalla tekemisellä ole arvoa tai merkitystä.

Jumalalla on kuitenkin työtä meille jokaiselle. Hän on Raamatussa kutsunut kaikki levittämään ilosanomaa armollisesta Jumalasta ja pelastuksen toivosta. Jo aikojen alussa Hän antoi tehtäväksemme viljellä ja varjella maailmaa, ja yhä edelleen Hän kutsuu meitä tekemään hyvää, auttamaan ja tukemaan toisiamme. Näin ollen yksikään Jumalan oma ei ole turha eikä työtön. Raamattu rohkaisee meitä: ”Olkaa siis vahvoja ja järkähtämättömiä, rakkaat veljeni, ja tehkää aina innokkaasti Herran työtä. Tietäkää, ettei Herra anna teidän työnne mennä hukkaan.” ( 1. Kor. 15: 58 )

”Viha ajaa ihmiset toisiaan vastaan, rakkaus peittää paljotkin rikkomukset.” ( Sananl. 10: 12 )



Nokian kirkossa käytössä ollut jalkapuu.




Ensin Pirkkalan vanhassa kirkossa ja sen jälkeen
 Nokian kirkossa käytössä ollut häpeäpenkki.



1600-luvun jälkipuoliskolla voimaan tullut kirkkolaki painotti ankaraa kirkkokuria. Sen aikana kurinpidollisina rangaistuksina käytettiin sakkoja, häpeärangaistusta ja ehtoolliselta poissulkemista.

Tässä kesän mittaan olen mietiskellyt, mitä nämä vanhat rangaistukset voisivat vastata tänä päivänä. Sakko toki on yhä sakko, mutta entäpä nuo kaksi muuta? Arvelen, että montaakaan kapinoivaa nykynuorta ei juuri hetkauttaisi kielto mennä ehtoolliselle, mutta ehkäpä kielto mennä Facebookiin voisi tuntua enemmänkin. Kyse on joka tapauksessa yhteydestä poissulkemisesta.

Häpeärangaistuksesta sanotaan, että sen käyttö lakkautettiin lopullisesti 1860-luvulla, mutta minun mielestäni se on vain muuttanut muotoaan. Sen sijaan, että pahantekijät nököttäisivät tuomittavina kirkon eteisessä, tuomitaan heidät nykyisin iltapäivälehtien sivuilla ja netin keskustelupalstoilla. Rangaistuksissa on siis tapahtunut muutosta – parannuksesta sen sijaan on jo vaikeampi mennä sanomaan mitään.

Minä ihmettelen sitä, mikä ihmeen tarve ihmisillä on rangaista toisiaan, ja ennen kaikkea sitä, millä oikeutuksella he sen tekevät. Jeesus on Raamatussa asiassa hyvin yksiselitteinen: ”Älkää tuomitko, niin ei teitäkään tuomita. Älkää julistako ketään syylliseksi, niin ei teitäkään julisteta syyllisiksi. Päästäkää vapaaksi, niin teidätkin vapautetaan.” ( Luuk. 6: 37 )

Vaikka ihminen ei vielä tähän aikaan mennessä ole aivan ymmärtänyt, ettei rangaistuksin saavuteta rauhaa ja hyvää tahtoa, on Jumalan kasvatusmetodi onneksi erilainen: Jumala tietää, että armo on ainoa ”rangaistus”, joka todella voi saada aikaan sisäisen muutoksen ja parantaa paatuneen sydämen. Raamatun sanoin: ”Hän antaa aurinkonsa nousta niin hyville kuin pahoille ja lähettää sateen niin hurskaille kuin jumalattomille.” ( Matt. 5: 45 )

Kättä pidempää



Kuvissa Nokian krkossa käytössä olleita kolehtihaaveja.
Mustat haavit ovat vuosilta 1841 ja 1857 ja punainen 1900-luvun alkupuolelta.



Tunnistatko itsesi lukemassa jokapäiväistä sanomalehteäsi, näkemässä kuvia kärsivistä, toivonsa menettäneistä ihmisistä – ja vain kääntämässä sivua? Itse ainakin koen aika ajoin, että huonojen uutisten tulva on turruttanut minut täysin toimintakyvyttömäksi. Maailman hätä tuntuu olevan liian suuri ja liian kaukana ja käteni liian lyhyet auttamaan.

Kuitenkin tämän käskyn on Jeesus itse meille antanut: ”Rakastakaa toisianne! Niin kuin minä olen rakastanut teitä, rakastakaa tekin toinen toistanne. Kaikki tuntevat teidät minun opetuslapsikseni, jos te rakastatte toisianne.” Myöhemmin hän vielä jatkaa: ”Ette te valinneet minua, vaan minä valitsin teidät, ja minun tahtoni on, että te lähdette liikkeelle ja tuotatte hedelmää, sitä hedelmää joka pysyy. Kun niin teette, Isä antaa teille kaiken, mitä minun nimessäni häneltä pyydätte. Tämän käskyn minä teille annan: rakastakaa toisianne.” ( Joh. 13: 34 – 35, 15: 16 - 17 )

Niin kuin hyvin tiedetään, ei rakkauden vastakohta ole viha vaan välinpitämättömyys. Siispä kaikkein viimeisimpänä Jumala toivoo meidän kääntävän selkämme hädänalaisille. Kyllä Jumala tietää, että meidän rakkautemme ja apumme on vajavaista, mutta juuri siksi Hän on antanut meidän käyttöömme jotakin todellisesti kättä pidempää: Kristuksen rajattoman rakkauden. Tästä syystä me emme voi piiloutua omaan pienuuteemme ja oikeuttaa omaa toimettomuuttamme sillä, ettei meistä kuitenkaan ole mihinkään. Jumala on itse omalla kärsimyksellään tuonut meille toivon, emmekö jakaisi sitä samaa toivoa muillekin?

Kynttilöinä toisillemme

Kuvassa Nokian kirkon alttarikynttilät

Kristinuskossa kynttilällä on monia symbolisia merkityksiä. Kynttilä voi symboloida esimerkiksi rukousta, lämpöä, yhteyttä, valvomista tai valon voittoa pimeydestä. Myös kynttilöiden lukumäärällä on oma merkityksensä. Kirkon alttarilla palavat kaksi kynttilää kuvaavat toisaalta Jumalan sanan kahta puolta, lakia ja evankeliumia, ja toisaalta Jeesuksen ihmisyyttä ja jumaluutta.

Kaikki tietävät, ettei kynttilä itsessään ole kovin kummoinen kapistus. Itse asiassa se on niin yksinkertainen, että muistan jo tarhaikäisenä itsekin valmistaneeni sellaisen. Kuitenkin kynttilät ovat olleet ja ovat edelleen monin tavoin tarpeellisia. Kynttilä ei ole pelkkä koriste, vaan se todella tuo valoa ja lämpöä ympärilleen.

Itsekään en tunne olevani mitenkään erikoinen, mutta kykenenhän minä toki tekemään paljon enemmän kuin pala vahaa ja pätkä lankaa. Jos siis kynttiläkin omalla paikallaan täyttää tehtävänsä ja on avuksi ja iloksi ihmisille, miten paljon minä voisinkaan toisten hyväksi tehdä? Ja miten paljon enemmän, jos vielä muistaisin senkin, ettei loppujen lopuksi sillä ole mitään väliä, mitä minä itse osaan tai jaksan: Jumalassa on minun voimani, minun sydänlankani, ja Hänen rakkaudessaan liekkini lämpö.

Raamatussa Jeesuskin muistuttaa: ”Te olette maailman valo. Ei kaupunki voi pysyä kätkössä, jos se on ylhäällä vuorella. Eikä lamppua, kun se sytytetään, panna vakan alle, vaan lampunjalkaan. Siitä sen valo loistaa kaikille huoneessa oleville. Näin loistakoon teidänkin valonne ihmisille, jotta he näkisivät teidän hyvät tekonne ja ylistäisivät Isäänne, joka on taivaissa.” ( Matt. 5: 14 – 16 )

Rukous:

Kun uskoni suitseva kynttilä on

ja rakkaus penseä, toimimaton,

mun uhrisi lämmöstä syttyä suo

ja viedä sun tultasi toistenkin luo.         

( Virsi 438, 4. säkeistö )

Kauniiksi luotu

Kuvissa tänään Nokian kirkon alttaria kaunistavat kukat.



”Katsokaa kukkia, kuinka ne nousevat maasta: eivät ne näe vaivaa, eivätkä kehrää. Minä sanon teille: ei edes Salomo kaikessa loistossaan ollut niin vaatetettu kuin mikä tahansa niistä. Kun Jumala tuolla tavoin pukee ruohon, joka tänään kasvaa kedolla ja huomenna joutuu uuniin, niin paljon ennemmin hän teistä huolehtii, te vähäuskoiset!” ( Luuk. 12: 27 – 28 )  

Nykyisin ulkonäköpaineet tuntuvat painavan ihmisiä melkeinpä kehdosta hautaan saakka. Välillä pahastikin vinksahtaneiden ja epärealististen kauneusihanteiden keskellä pääsee helposti unohtumaan, että jokainen ihminen on kedon kukkien tavoin Luojan ainutlaatuinen mestariteos, ei suinkaan muotimittoihin pakotettu tusinatuote. Ei ihminen siitä kaunistu, jos hän haalii kaappeihinsa kalliita voiteita ja vaatteita ja koristelee itseään kilpaa muiden kanssa. Jumalan luomistyön kauneus on ja pysyy, se ei tarvitse parantelua tai korjausta.

Monet meikkipurkit lupaavat poistaa uupumuksen merkit ja peittää epäpuhtaudet, mutta vain Jumalan rakkaus voi uudistaa ja puhdistaa meidät läpikotaisin. Ei mikään rasva synnytä kauneutta, eikä mikään voide saa sitä kestämään. Kauneus on meissä ”sisäänrakennettuna”, ei lisäosana.

Älä siis arastele tai vähättele kauneuttasi, sinä et jää edes kukkaloiston varjoon. Sinä olet Jumalan luomus, Jumalan kuva.


P.S. Väärinkäsitysten välttämiseksi huomautan vielä, etten mitenkään vastusta meikkaamista tai kauniita vaatteita, vaan haluan rohkaista ulkonäöstään epävarmoja ja muistuttaa siitä, ettei meidän todellakaan tarvitse hävetä sitä miltä näytämme (edes huonona hiuspäivänä), sillä Jumala on meidät hyväksi nähnyt.

Pesunkestävä puhdistus

Daniel Risingin tekemä kastemalja vuodelta 1801. Malja on ollut käytössä Suoniemen kirkossa, mutta nykyisin se löytyy kirkkomuseostamme.

Nykyään Nokian kirkossa käytössä oleva kastemalja.

Kutsun kastetta mielelläni pesunkestäväksi puhdistukseksi. Kasteen lahjaa ja vaikutuksia ei kukaan tai mikään voi ottaa meiltä pois. Sitä ei voi mitätöidä, eivätkä otsaamme ja rintaamme piirretyt ristit haalistu.

Puhdistuksena kaste viittaa siihen, että kasteessa synnin lika pestään meistä pois. Ei kaste tietenkään tee meistä kristityistä yhtään vähemmän syntisiä kuin kenestä tahansa muusta, mutta synti ei tahraa meitä samalla tavoin.

Raamatussa sanotaan, että kaikki jotka ovat Kristukseen kastettuja, ovat pukeneet Kristuksen yllensä. (Gal. 3: 27) Kun Jumala siis katsoo meihin, hän ei suinkaan näe saastaista syntistä vaan kalleimman aarteensa, rakkaan poikansa. Siksi hänen katseensa ei ole vihainen tai tuomitseva, vaan se hyväksyy, hellii ja huolehtii. Kasteessa synnin palkka vaihtuu kuolemasta ansaitsemattomaan rakkauteen.

Rukous:

Jumalani,

sinulta minä sain elämän.

Ennen kuin edes ymmärsin kysyä, kuka sinä olet,

olit jo merkinnyt minut omaksesi

ja naulannut ristiin kaikki pahat tekoni,

 niin menneet kuin tulevat.

Isä,

minä en ymmärrä, miksi sinä halusit ottaa minut lapseksesi,

mutta minä kiitän sinua siitä.

Sinun silmiesi alla minä olen turvassa ja minun on hyvä olla.

Minä vain toivoisin, että osaisin nähdä itseni niin kuin sinä minut näet,

että aina ja kaikkialla minä muistaisin:

sinun silmissäsi minä olen kaunis.

Aamen.



Kristuksen kohtaamisesta



Kuvassa V. R. Rautalinin kuparinen reliefi vuodelta 1937. Kuva esittää Jeesusta kädet levällään, ja sen alle on kaiverrettu teksti: ”Tulkaat minun tyköni kaikki.”

Kuvan reliefi sijoittuu Nokian kirkossa alttarikaiteen keskelle. Siinä se ikään kuin ottaa ehtoolliselle tulijat avosylin vastaan. Kuvan teksti muistuttaa Jeesuksen sanoista, jotka pappikin usein lausuu kutsuessaan seurakuntalaiset ehtoolliselle: ”Tulkaa minun luokseni, kaikki te työn ja kuormien uuvuttamat. Minä annan teille levon.” ( Matt. 11: 28 )

Ehtoollisella alttarin ääressä kohtaamme Jeesuksen paitsi kuvissa myös konkreettisesti leivässä ja viinissä. Joskus voikin olla vaikeaa tietää, miten Jumalaa pitäisi lähestyä: nöyrästi pää painuksissa, ilosta hyppien vai vain rohkeasti omana itsenään? Samaa pulmaa pohdiskelee myös seuraava Kaisa Raittilan runo:

Taivasvarkaissa

Mummoni pukeutuu mustiin,

äitini ei pidä itseään riittävän pyhänä.

Minä tulen alttarillesi kengät kurassa ja katselen,

miten näkymättömiin muuttaneet rakkaani

polvistuvat samaan pöytään.

Tämän ohikiitävän hetken

minä varastan taivasta.

 (Sanktus – Rippikoululaisen kirja. Kirjapaja. 2002)

Runon puhujan asenteessa on kristillisestä näkökulmasta jotakin valtavan esimerkillistä. Hän ei yritä kelvata Jumalalle muttei myöskään rankaise itseään omasta syntisyydestään. Hän luottaa armoon ja iloitsee Jeesuksen lahjasta, vapaudesta kohdata Vapahtaja omassa vajavaisuudessa.

Älä siis epäröi. Kristuksen luokse saat tulla sielu ja kengät kurassa, rikkinäisenä ja riittämättömänä. Jeesus odottaa sinua, kutsuu sinua, rakastaa sinua. Jeesuksen syli on avoinna juuri sinulle.



Taivaan sylissä

                                         Kuvassa kirkon tähtitaivaskatto

Nokian kirkon kattokupoli muistuttaa tähtitaivasta. Se symboloikin taivasta ja riemuitsevaa seurakuntaa. Katon sininen syvenee ylemmäs siirryttäessä, mikä kuvastaa ilon lisääntymistä lähempänä Jumalaa.

Katon katseleminen vetää väkisinkin hiljaiseksi. Korkeimmillaan 20 metrin korkeudella kaartuva katto pakottaa pysähtymään oman pienuuden ja Jumalan suuruuden edessä. Katto muistuttaa minua Psalmista 8: ”Kun minä katselen taivasta, sinun kättesi työtä, kuuta ja tähtiä, jotka olet asettanut paikoilleen – mikä on ihminen! Kuitenkin sinä häntä muistat. Mikä on ihmislapsi! Kuitenkin pidät hänestä huolen.” ( Ps. 8: 4 – 5 )

Usein minä ihmettelen sitä, mitä kaikkivaltias Jumala oikein näkee ihmisen kaltaisessa olennossa. Maailmankaikkeuden mittakaavassa ihminen on melkoisen pieni ja heiveröinen, mitäänsanomaton. Mutta ehkäpä onkin niin, että juuri meidän heikkoutemme vetää Jumalan rakkautta puoleensa aivan samoin kuin pikkuinen lapsi herättää isommissa ihmisissä hoivaamisen halua. Jumala tahtoo olla meidän sankarimme, meidän taivaallinen Isämme, joka taivaan tavoin sulkee pienimmänkin ihmisen siunaavan syleilynsä suojaan.